Elämän särkyvyys

Mulla oli jännä kokemus torstaina kun Jukkis ja Eelis olivat Lastenklinikalla. Pohjustuksena tälle kokemukselle kerron, että viimeiset viikot vähintään ovat olleet jotenkin tosi raskaita mielialallisesti. Olen jollain tasolla ollut mieli maassa ja ehkä jopa vähän masentunut, feeling blue- Jenkit ilmaisisivat asian. Kaikki on periaatteessa erittäin hyvin, mutta jotenkin olen vaan nähnyt monet asiat niin synkästi. Vaikea selittää. Olen ollut tosi tyytymätön ja kyllästynyt, erityisesti väsynyt meidän parisuhteeseen, vaikka ei ole ollut mitään suurempaa syytä.

Amerikan kotipihalta

Me ollaan monien vuosien yhteiselon aikana koettu kaikenlaista ja menty vaikeista asioista läpi ja myös koettu mahtavia yhteisiä hetkiä. Ollaan haaveiltu yhdessä ja nähty itsemme olevan vielä vanhanakin yhdessä: lapset ovat jo lentäneet pesästä ja me vapaana yhdessä täyttämässä unelmia; ajamassa moottoripyörällä pitkin Yhdysvaltoin rannikkoa, nauttien lastenlasten seurasta ja rinnallakulkijoina omien lasten elämän kulussa.

Mutta jostain syystä aloin viime aikoina nähdä kaiken kuitenkin niin synkeästä näkövinkkelistä käsin.  En ymmärrä. Kaikki menneisyydenkin jutut näyttäytyivät niin synkeässä valossa ja tulevaisuus tuntui toivottomalta. Näinhän ihmiselle kuulemma käy: jos menneisyyden näkee synkkänä, tulevaisuus näyttää synkältä ja päinvastoin.

"Mikään ei kuitenkaan ikinä muutu" - asenne alkoi syövyttää mieltäni, ihan kuin asiat nyt tällä hetkellä olisivat jotenkin todella huonosti. Tai ettenkö muka olisi jo päässyt näkemään omassa ja Jukkiksen elämässä, että asiat todella olivat jo muuttuneet ja menneet eteenpäin ja parempaan. Jostain syystä kaikki Jukkiksen erilaiset ja minua toisinaan häiritsevät piirteet alkoivat ottaa yliotetta ja tuntua jotenkin maailmaa suuremmilta asioilta. Samaan aikaan olin tyytymätön omaan itseeni ja siihen kuka minä olen. No tänne suohon sitten menin jotenkin niin syvälle, että Jukkiskin alkoi jo reagoida. Hän ihmetteli, että jos kaikki on niin huonosti, eikä ratkaisua ole, niin erotako haluan. No en osannut tähän vastata, erota en halunnut, mutta halusin, että mieliala kohenisi ja voisin taas tuntea oloni onnelliseksi niin kuin joskus.

Yritin palauttaa mieleeni, että milloin olin viimeksi tuntenut oloni onnelliseksi. Mieleeni nousi vain se voimakas kokemus Juhon syntymän jälkeen kun olin niin voimakkaassa onnellisuuden hormonihurmoksessa. Se oli jotain huumaavaa. No samaan aikaan Jukkis ei ollut sisällä tässä minun hormonihurroksessa, vaan oli ihan normaalin elämän kuvioissa ja teki ei niin tietoisesti sellaista, minkä tiesi minua voimakkaasti satuttavan ja kertoi siitä sitten myöhemmin minulle. No, voit kuvitella, että synnytyksen jälkeisessä hormonitunteessa myös ne päinvastaiset tunteet, negatiiviset tunteet, tuntuvat myös tavanomaista voimakkaammilta ja pienetkin jutut voivat viedä sinut niin syvälle pettymyksen ja "masennuksen" syövereihin, että apua.

Me asia kuitenkin selvitettiin ja elämä jatkui ja olen toki edelleen kokenut onnellisuuden tunteita ja myös näitä pettymyksen tunteita, mutta en ehkä niin voimakkaana. Jollain tavalla huomaan, että tuosta kokemuksesta jäi varmaan jonkinsortin tunnetrauma minulle, koska se vieläkin nousee minun mieleen. Tämä on pelottavaa miten voimakkaat kaikki tunteet näissä raskaus- ja vauva-ajan hetkissä voivat olla. Ne on ne ihanat hormoonit. Huomaan, että tässä raskaudessa olen taas ollut niin voimakkaissa tunnemyrskyissä, että minua ihan kauhistuttaa ajatella, että minkälaista sitä on sitten kun vauva syntyy ja jos tulee näitä elämään kuuluvia pettymyksiä, loukkaantumisia ja toisen satuttamisia. Täytyisihän sitä osata mennä niistä ehjin nahoin ja sydämin läpi, eikä kantaa niitä vielä vuosien päästä. Huoh! Olenko vähän vaikea ihminen :D

No tulipas varsinainen teksti. En tiedä ymmärtääkö kukaan mitä tässä yritän selittää, tai pystyykö kukaan näihin samastumaan, mutta kirjoitinpahan nyt. Yhteenvetona siitä, mitä yritin kertoa on, että raskaushormoneissa vai mistä lie johtuen olen siis mennyt jonnekin todella syvälle tunne-elämän synkkiin syövereihin ja yrittänyt löytää sieltä ulospääsyä pinnalle. Elämässä kuitenkin kaikki on hyvin. Kaksi maailman ihaninta poikaa ja kolmas potkii masussa, kiva koti (vaikkakin pieni, eikä oma ;)), uusia mielenkiintoisia (tästä myöhemmin) työhaasteita ja välittävä, komea, vastuunsa kantava aviomies. En kuitenkaan ole jotenkin osannut löytää tietä ulos tästä alakuloisuudesta, vaikka olen tiedostanut, että kaikki on ihan jees. Tämä siis taustapohjustuksena tuohon alun lauseeseen, että olipa jännä kokemus eilen.

Niin ja nyt sitten siihen kokemukseen..

They deserve better

Sillä aikaa kun Jukkis ja Eelis olivat sairaalassa, tein joitakin koulujuttuja sohvalla Juhon ollessa vielä päiväunilla. Menin keittiöön leikkaamaan paperinippua pienemmäksi ja siinä samassa kaadoin vahingossa pystyssä olleen puisen ja raskaan leikkuulaudan Iittalan Kartio- lasikannun päälle ja kannu rikkoontui sirpaleiksi. Siinä samassa mieleeni iski voimakkaasti ajatus: aivan samalla tavalla kuin tämä lasi särkyi, niin voi olla silmänräpäys ja kaikki tämä, mitä minulla on, voidaan ottaa minulta pois! Tämä iski minua kuin voimakas isku vatsaan. Saman tien meni polvilleni maahan ja pyysin kyyneleet silmissä anteeksi kiittämättömyyttäni. Tuntui ihan hirveältä. Miten olen voinut olla näkemättä kaikkea tätä hyvää mitä olen saanut. Tiedän ihmisiä, jotka ovat menettäneet rakkaansa autokolarissa ja se yhteinen perhe-elämä on mennyt siinä, kun puoliso ja lapset ovat siirtyneet silmänräpäyksessä tästä ajasta ikuisuuteen. Järkyttävää. Ja samalla tavalla näin voisi käydä minullekin.

Tämä pysäytti minut todella. Vaikka en tässä nyt tarkoita sitä, että Jumala olisi niin sadisti, että jos napisen, niin sen takia Hän katkaisisi kenenkään toisen elämän lankaa. En usko tällaiseen, enkä tarkoita sitä. Mutta jollain tavalla tämä vain iski vasten omaa asennetta. Osaako sitä olla kiitollinen kaikesta mitä on, vai keskittyykö sitä kaikkiin lillukan varsiin ja pieniin epäkohtiin. Monihan sanoo, että vasta sitten kun olemme jotain menettäneet, osaamme olla niistä kiitollisia. Tämä on todella sääli. Kyllä meidän pitää oppia nauttimaan ja iloitsemaan asioista jo silloin kun me elämme niissä. Samaan aikaan tämä lasin särkyminen puhui myös siitä, että jos en osaa tätä elämää arvostaa ja varjella, niin se voi myös mennä rikki toisella tavalla. Minä itse, minun asenteeni voi tämän yhteyden rikkoa. Jos alan keskittymään siihen, mikä on huonosti meidän elämässä ja parisuhteessa, sekä haaveilemaan väärällä tavalla jostain muusta, voin särkeä tämän meidän perhe-elämän ja seuraukset voivat siinäkin mielessä olla tuhoisat.

Joka tapauksessa, tämä kokemus ja ajatus: silmänräpäys ja kaikki tämä, mitä minulla nyt on, voidaan ottaa minulta pois, oli voimakas puhuttelu vasten kasvoja. Sydämestä nousi, että kaikkein rakkaimmat, mitä minulla on ovat Jukkis ja pojat. Olen heistä niin kiitollinen ja iloinen. Ei kaikilla niillä pienillä epäkohdilla ja ärsytyksillä loppujen lopuksi ole väliä.

I have found

Ei tämän kokemuksen jälkeen minun tunteet tietyllä tavalla minnekään hävinneet. Edelleen tunsin oloni allapäiseksi ja varmaan raskaushormonit ihan samalla tavalla jylläävät ja koen asiat voimakkaana tai jostain syystä minulle nyt tyypilliseen tapaan ärsyttävinä, mutta jotain kuitenkin muuttui. Päätin alkaa olemaan kiitollinen ja yrittää nauttia jokaikisestä päivästä, keskittyä siihen mikä on hyvää ja uskoa parempaan huomiseen. Luulen, että tämän seurauksena mielialanikin alkaa pikkuhiljaa kohentua. Toivon niin, mutta tuntui miltä tuntui, niin oikeasti kuitenkin olen todella kiitollinen tästä elämästä ja ihanasta perheestä, joskus sitä vain ei osaa tarpeeksi arvostaa sitä mistä on tullut jollain tapaa itsestäänselvyys, vaikka mikään tässä elämässä ei ole itsestään selvää, kenellekään meistä.