Leivontaa

Tänään tuli ekaa kertaa leivottua poikien kanssa ja tajusin vasta miten mukavaa se on. Tuntuu, että nää kaksi viikaria tarttis niin paljon aktiviteettia, eikä välillä mitään saa tehtyä kun nää häärää ympärillä. Tänäänkin käytiin ulkoilemassa, mutta silti iltapäivällä pojat kävi ihan kierroksilla, eivätkä oikein malttaneet asettua kahdestaan mitään pitkäksi aikaa tekemään. On päiviä ja hetkiä, että he leikkivät niin mukavasti kahdestaan; lukevat kirjoja, rakentavat legoja tai ajavat brio-junaradalla, mutta toisinaan on sitten taas ihan älytöntä sähellystä. En tiedä mistä se sitten johtuu. Kai se vaan on merkki, että on ollut liian vähän aktiviteettia tai jotain. Joskus tietenkin jos ovat liian väsyneitä, niin meno on ihan hervotonta. Tai en tiedä vaikuttiko tänään se, että pojat saivat kaakaota kun käytiin retkellä. Se saattoi olla liika piristysruiske, koska päiväunillekaan ei kumpikaan asettunut.

Hienoja tuotoksia on molemmilla

Onni löytyy arjesta

Joka tapauksessa huomasin, että touhu on taas mitä on ja ruoan tekemisestä ei tule mitään kun kiipeilevät omassa huoneessaan pitkin lipastoja ja heittelevät leluja sinne tänne sekä paukuttelevat kaapin ovia. Päätin sitten ottaa pojat mukaan kun tein pitaleipiä. Ihmettelin miten mukavasti se touhu meni. Molemmat taputtelivat taikinapalloja innoissaan ja kaulitsivat pikkukaulimellaan vuoronperään. Olin jotenkin ajatellut, että varsinkin Juho olisi liian pieni tähän touhuun, mutta yllättäin hän malttoi kaulia jopa hienompia taikinalevyjä, kuin mitä Eelis, jota touhu alkoi ehkä jo vähän kyllästyttää. Hän mieluummin halusi kokeilla omaa luovuutta nuijimalla taikinaa kaulimen kahvaosalla, mistä touhusta äiti taas ei pitänyt. Siitä hän päätti sitten siirtyä mieluummin taikinan syöntiin. Kun en antanut syödä valmiita pitaleipätuotoksia, hän tyytyi raaputtamaan taikinakulhoa. Luulisi, ettei se perus durumvehnäjauhotaikina maistu kovin kummoiselle, mutta hän oli eri mieltä. Mainitsi useaan otteeseen, että Eelis tykkää jauhoista. Tai sitten se on vaan merkki, että meillä ollaan syöty vehnäjauhoja liian vähän ;)

Tässä maistuu taikina

Täytyy tässä joku muukin kerta ryhtyä poikien kanssa leivontapuuhiin. Oli niin mieluista touhua niin pojille kuin äidillekin. Mukava oli myös yhdessä katsella miten pitaleivät kohosivat ja muuttuivat eri näköisiksi uunin lämmössä ja sitten vielä ruokapöydässä muistuttaa, että nyt syödään niitä samoja mitä aikaisemmin leivottiin.

Mitä ulkovaatetta lapselle?!

Mä ihmettelen miten voi olla niin vaikeaa tää lapsen sopivan ulkopukeutumisen löytäminen vai teenkö minä tästä vain jotenkin liian monimutkaista!?

Eeliksen eka vuosi meni Kaliforniassa, eikä siellä paljoa tarvinnut tällaisia miettiä. Sit kotihoidossa sitä on mennyt maalaisjärjen ja tilanteen mukaan. Jos on liikaa päällä sitä vähentää vaatetta kesken ulkoilun, jos tulee kylmä niin sitä tullaan sisälle ja laitetaan seuraavalla kerralla enemmän vaatetta niskaan.  Nyt kun Eelis on ollut metsäkerhossa ja ulkona ollaan se pari tuntia säällä kuin säällä niin on tarvinnut alkaa eritavalla miettiä mitä sille on järkevä laittaa päälle! Ettei hikipäässä tarvitse siellä olla, mutta ettei myöskään palele tai ole märissä vaatteissa. Siellä kerhossa työntekijöillä ei ole aikaa tai mahdollisuutta alkaa pukemaan lisää tai riisumaan vaatetta, vaan säänmukainen varustus on oltava valmiina. No ei tämän luulisi olevan kovin vaikeaa mutta jostain syystä tämä on osoittautunut mulle haasteeksi. 😂

Eelis alkusyksyn väreissä ja vaatetuksessa

Siis ei mitään ongelmaa tässä alkusyksystä mutta nyt sitten loskatalven tultua olen alkanut hajoilla asian suhteen. Alkuun ajattelin, että jos hommaa kunnolliset vettä- ja tuultapitävät ulkovaatteet ja goretex-kengät niin se on siinä. No sellaiset olen hommannut, ensin välikausivaatteet ja sitten nyt talvivaatteet. No nyt kun on tällaiset kunnon vesiloskakelit Helsingin marraskuussa ja poika todenteolla metsäretkellä touhuilee ja rymyää maassa, niin olen tullut huomaamaan, että eihän se mitenkään selviä pelkällä goretex-vaatetuksella, vaan todenteolla tarvitsee kurahousut ja kumpparit.

Tuntuu hullulta laittaa vettäpitävien ulkovaatteiden päälle kurahousut! Johan se nyt näyttääkin epämukavalta, luulisi siltä myös tuntuvan. Toisaalta kun näiden taaperoiden menoa seuraa päiväkodin pihalla, niin ei ne kurikset kyllä näytä menoa yhtään hillitsevän, että kai ne sitten ihan mukavat ovat päällä. Vaatteiden pukeminen uloslähtiessä on kyllä vain yhtä tuskaa! Aargh! Hirveä tappelu ja huuto molemmilla pojilla ja kohta kolmas tähän pukuruljanssiin mukaan. 😂 Miten mä selviän ilman hermoomista?! Täytyy opetella hillitsemään hermonsa ja varaamaan riittävästi aikaa.

Mutta vielä siitä vaateuksesta. Eelis kyllä selviäisi noilla kunnollisilla ulkovaatteilla ja gorekengillä siinä mielessä, ettei hänellä kylmä tulisi, vaatteet vain on aivan järkyttävän kuraiset ja mutaiset, eikä ne mitenkään lähde edes semi-puhtaaksi vaikka antaisi hiekan kuivua ja sitten pyyhkisi ja ravistelisi. Ne täytyy siis pestä ja siinähän ei ole mitään järkeä alkaa niitä joka kerhokerran jälkeen alkaa pesemään. Johan siinä vaatteiden ominaisuudetkin kärsivät. Polarn O. Pyretin välikausihaalarista vielä lähti aika hyvin lika ravistelemalla, mutta toi talvipuku; oli sitten Luhdan tai Popin niin kyllä vaatii pesun.

Juhon kanssa salilla

Rahaakin nämä kamppeet vie ihan megana! Nyt on gorekengät just pieneksi jääneiden tilalle hommattuna, mutta nyt pitäisi vielä ostaa sopivan kokoiset kumpparit. Ja eikai se enää tarkene niillä normikumppareilla, vaan tarttee ne lämpökumpparit ja villasukat sinne sitten varmaan on vielä lisäksi tungettava. Ostin naapurista 2 €:lla kumpparit ja olin tyytyväinen kunnes ekana kerhoaamuna Eelis valittaa, että ne puristaa, vaikka pohjamitaltaan olivat oikean kokoiset. Jotenkin se malli on sen verran kapealle jalalle tarkoitettu. No nyt sitten pitää uudet kumpparit hommata.

Viikonloppuna käytiin tekemässä joululahjaostoksia sukulaisille ja siinä samalla hommasin Eelikselle tarvittavia asusteita. Pipoa ja kurahanskaa. Tori.fi:stä sain ostettua 59 €:lla ihan uudenveroisen Polarn O. Pyretin kaksiosaisen meglämpimän ja hyvän toppapuvun. Normihinta tällä olisi yli 150 €! Popin viikonlopun alessakin puvulle jäi silti yli puolet enemmän hintaa, kuin mitä siitä maksoin ja tämä käytettynä ostettu oli kuitenkin ihan uudennäköinen, joten todella hyvä ostos. Vaikka kaipaan kyllä aikaa, että rahaa olisi niin paljon, että vain menisi kauppaan ja ostaisi kaiken ihan uutena, käyttämättä niiden metsästämiseen sen suuremmin aikaa!

Söpö Reiman untuvatakki

No jokatapauksessa, puku on ihanan lämmin, joten sillä tarkenee kun/jos tulee kunnon talvi. Aikaisempi puku nimittäin osoittautui vähän turhan viileäksi jo nyt marraskuun alussa kun oli vähän kovemmat pakkaset. Eeliksellä toki on lämpimämpiäkin haalareita, mutta ne ovat jo liian pieniä. Luhdan 100 koon puku menee just ja just jos sinne alle ei laita paljoa vaatetta, mutta ei myöskään kestä koonsa puolesta koko talvea. Popin 98 koon puku alkoi jo viime keväänä käydä turhan pieneksi ja saa toimia nyt Juhon lämpimänä haalarina tämän talven pakkasilla. Nyt näillä plussakeleillä puolestaan huomasin, että tämä ostamani uusi puku oli puolestaan aivan liian lämmin, vaikka alla oli vain alusasukerrasto. Olen sitten pitänyt vanhaa sopivan kokoista toppa-asua plussakeleillä ja kuriksia siinä housujen päällä, takin alla.

Eli siis näitä toppapukujakin näyttää tarvitsevan kaksi erilaista; toinen kylmille keleille ja toinen lämpimille!! Täähän on ihan hulluutta :D Ja sit kun vielä ajattelee paljon nää asut aina uutena maksaa ja miten nopeasti ne menee pieneksi! En tiedä tarkenisko Eelis sitten kuitenkin pelkästään vaälikausihaalarilla jos sinne alle laittaisi tarpeeksi lämmintä. Tuntuu vain viileältä ajatuskin, koska vaikka on plussa-asteita, niin tuo kosteus ja tuuli kyllä saavat ilman tuntumaan paljon kylmemmältä.

Toinen on aluskerrasto. Jotenkin olen tykästynyt merinovillaan, mutta en ole vain raskinut nyt kaiken tämän vaateostoksen lomassa investoida rahaa uuteen sellaiseen. Edellinen jäi nyt syksyllä auttamattomasti pieneksi ja Juho sai periä sen. Eelikselle olen sitten laittanut ihan vain puuvillaisia alusvaatteita ja päälle villaa tai fleeceä sään sitä vaatiessa. Hankintalistalla kyllä on tällaisen puvun ostaminen, kunhan vain löydän hyvän siedettävällä hinnalla. Toinen mitä vielä pitäisi niiden kumppareiden lisäksi hommata on kunnollinen villapaita ja ne kumpparit sekä isommat kurahousut, koska kohta ne kurikset puristaa, eivätkä nytkään mahdu takin päälle. Kuratakin ostin just tänään Fidan kirpparilta siltä varalta jos tulee todella sateisia kerhopäiviä, ei ole kiva olla litimärässä talvitakissa, vaikka se ei vettä läpi näytä päästävänkään. Ihmettelen kyllä sitäkin, että tunkeeko jengi sen takin vielä siihen talvitakin päälle vai mitä siellä alla on, että lapsi tarkenee?

Ihanat kettukurahanskat Itis-reissulta

Hintaa jäi 4 €

Toinen hankaluutta aiheuttanut juttu tässä syksyn loskakeleissä on se, että kun kerhoon pitää laittaa eväiden syönti hanskat rukkasten alle. Olen pähkäillyt sen kanssa, että kun ostin Eelikselle kunnolliset Didriksonin vettäpitävät talvirukkaset, niin ei niitä kuitenkaan ole suunniteltu siihen, että sinne alle vielä tungettaisiin villahanskoja. Eelis inhoaa kun yritänkin jättää sinne alle vielä hanskat. Ostin kokoa isommat, mutta silti ne tuntuvat napakoilta sivuttaissuunnassa, sormiin kyllä jää pituussuunnassa hyvin tilaa. Ja näillä plussakeleillä kunnolliset talvirukkaset ja villahanskat ovat kyllä aivan liikaa. Toisaalta taas olen epäillyt, että hän tarkenisi pelkästään villalapasilla ja vuorettomilla kurahanskoilla, mutta nyt kun sellaiset ostin, niin päätin uskaltaa kokeilla yhtenä kerhopäivänä ja ihan lämpimät sormet Eeliksellä kerhopäivän päätteeksi olikin.

No tulipa taas vuodatus. Onkohan kukaan toinen saanut harmaita hiuksia lapsen pukeutumisen suhteen ja miten ylipäätään puette lapsen Suomen sääolosuhteet huomioon ottaen?

Kiitos :)

Raskauden mieliteot

Rv 33

Nyt on jäänyt alkuviikon postaus välistä. Sorry about that! Jukkis on tehnyt pitkää keikkatyörupeamaa ja ollut yövuorossa nyt viimeiset kolme yötä putkeen. Päivät ovat menneet siinä, että olen yrittänyt pitää pojat hiljaisena. Lisäksi tässä on ollut kaikenlaista muutakin- vieraita jne.

Mutta jee juttu on se, että kävin keskiviikkona pitkästä aikaa salilla! Osallistuin strong mama- jumppaan, jossa oli mammat vauvojen kanssa. Se olikin ihan mukava treeni- ei kovin rankka, mutta toisaalta tässä vaiheessa raskautta en rankkaa treeniä kaipaakaan, vaan jotain kevyttä liikuntaa. Ajattelin josko alkaisin tässä nyt sitten keskivikkoisin käymään ja sen lisäksi vaikka kerran vielä normaalisti kuntosalilla. Huomaan kyllä, että kevyttä treeniä tulee ihan perusarjessa näitten naperoiden kanssa. Vedän pulkassa, työntelen vaunuja ja muuten vaan joudun kantelemaan. Enää ei ole supistellut, mutta huomaan, että ei kovin kummoista tarvitse tehdä niin alkaa alavatsaan sattua. Täytyy kokoajan olla varovainen ja kuunnella kropan tuntemuksia.

Muuten raskaus on ollut kyllä aika iisi edellisiin verrattuna. Suonenvetojakaan ei ole yhtään ollut, eikä oikeastaan närästystäkään kuin ihan pari kertaa pientä polttelua mausteisen ruoan jälkeen. Turvonnutkaan en ainakaan vielä ole oikeastaan ollenkaan jos vertaa siihen mitä varsinkin Eelistä odottaessa olin. En oikein tiedä teenkö nyt jotain asioita eri tavalla kun olen päässyt näissä asioissa helpommalla.

Vauvamasuselfieitä

Kyllähän tuo jo aikamoinen pallo on!

Mielitekoja on nyt viimeisessä kolmannessa tullut makean suhteen jonkin verran. Eilen esimerkiksi iski hirveä joulutorttuhimo ja käytiin sitten kaupassa ostamassa torttutarvikkeet ja väsäsin meille tämän joulun ensimmäiset tortut. Nami nami. Vedin kevyesti kolme torttua naamaan :0 Yksi yö näin myös unta, että vedin monta levyä suklaata ja herätessäni oikein maistoin suklaan suussani. Muuten kyllä olen päässyt aika vähällä näitten mielitekojen suhteen. Sekin on ihmeellistä.

Kohta tämä on ohi!

Mutta kerro sinä lukija, onko sinulla ollut erikoisia raskausajan mielitekoja ja mitä nämä ovat olleet jos näitä on ollut?

Vauva-ajan suunnitelmat

Ystävän tuoma kaunis piristys

Eilen illalla ennen nukkumaan menoa havahduin, etten ollut sen kummemmin kiinnittänyt huomiota masuasukin liikkeisiin. Mietin kyllä, että varmasti hän oli päivän mittaan liikkunut, olisin nimittäin kiinnittänyt liikkumattomuuteen huomiota. Liikkeet kun ovat niin arkipäivää, ettei niihin sen kummemmin välttämättä kiinnitä huomiota jos päivä on kovin kiireinen ja ajatukset jossain muualla.

Ihana oli kuitenkin illalla rauhoittua ja alkaa miettimään tätä vauvaa ja hänen saapumistaan. Kukaanhan ei tiedä milloin hän sieltä tulla tupsahtaa. Vauvan syntymä onkin yksi sellainen asia maailmassa mitä emme voi kontrolloida ja ennalta suunnitella. Siihen täytyy vain antautua ja luottaa, että homma etenee niinkuin etenee. Tottakai oma paikkansa on sillä, että lepäilee silloin kun on siihen tarvetta ja syö terveellisesti ja liikkuu eikä turhia stressaile, mutta siinäpä se oma osuus sitten melkeinpä on. Sitten kun homma varsinaisesti käynnistyy, niin siihen täytyy vain heittäytyä ja luottaa, että oma kroppa tekee tehtävänsä ja ottaa kätilöiden antama tuki vastaan. Muutenkin koko synnytys on jotenkin niin alkukantaista, tässä meidän steriilissä ja kontrollifriikissä länsimaisessa maailmassamme :D

"Muutenkin koko synnytys on jotenkin niin alkukantaista, tässä meidän steriilissä ja kontrollifriikissä länsimaisessa maailmassamme."

Jokatapauksessa oli ihana illalla rauhoittua kuuntelemaan, että liikkuuhan se pikkumies siellä. Eikä kauaa mennytkään kun aloin tuntea potkuja ja myllerrystä. Siellä se on ja voi hyvin. Miten sitä voi jotain jo rakastaa, vaikkei ole häntä vielä nähnyt. :) Eeliskin sanoi yksi päivä, että hän rakastaa vauvaa. Jotenkin niin suloista ja liikuttavaa. Muutenkin hän jo odottaa uuden pikkuveljen saapumista innokkaana. On antanut nimenkin. Kesästä lähtien olen puhunut, että ensin varmaan tulee lunta ja sitten ehkä keretään saada joululahjoja ja vasta sen jälkeen vauva syntyy. Nyt sitten on se ensimmäinen osa toteutunut. Lunta on ollut täällä Etelä-Suomessa jo viikon verran. Katsotaan miten joululahjojen kanssa käy. Laskettuaika kun on 6.1, joten hän voi saapua kummalla puolen vuotta vain, tai vaikka syntyä sitten rakettien paukkuessa uudenvuoden aattona. Sepä olisikin juhlallinen saapuminen.

"Hän voi saapua kummalla puolen vuotta vain, tai vaikka syntyä sitten rakettien paukkuessa uudenvuoden aattona. Sepä olisikin juhlallinen saapuminen. "

Jostain syystä toivon, että hän syntyisi ensi vuoden puolella, vaikka toisaalta olisi "järkevämpää" toivoa hänen syntyvän siinä joulun aikaan, jolloin viimeiset koululuennot olisivat takana ja seuraaviin mahdollisimman pitkä aika. Myös maalauskurssi loppuu jo joulukuun alussa ja jatkuu tammikuun puolivälissä, joten siinä olisi kivasti lomaa siitäkin. Samoin Jukkiksen joululoma tulisi samalla hyödynnettyä vauva-arjessa kun ei varmaan pidä opiskeluista mitään virallista isyyslomaa. No katsotaan miten käy :) Tätä kun ei voi tosiaan suunnitella ja etukäteen päättää tapahtuvaksi.

"Toivottavasti en tule tätä vauva-aikaa mitenkään missaamaan kun on aiempaa enemmän kaikenlaista ohjelmaa tiedossa."

Kerkesin illalla myös pohtia sitä, että toivottavasti en tule tätä vauva-aikaa mitenkään missaamaan kun on aiempaa enemmän kaikenlaista ohjelmaa tiedossa. On opiskelut ja siihen kuuluvat asiakastapaamiset sekä maalauskurssi, jota haluaisin myös jatkaa, kun se on meidän viimeinen, kolmas vuosikurssi. Toisaalta mikään näistä ei ainakaan tällä hetkellä rasita tai työllistä meidän perusarkea kuitenkaan kovin paljoa, joten jospa niin olisi myös uuden vauvan synnyttyäkin. Hänhän tulee tietenkin olemaan mukana kaikissa näissä minun opiskelu-, työ- ja harrastusjutuissa. En halua alkaa pulloruokinnan kanssa läträämään, vaan paljon helpompi on hoitaa asia luomuna, niinkuin Eeliksen ja Juhonkin kanssa olen tehnyt. Mieluummin vauva mukana, kuin alkaa pumppaamaan ja vaatia Jukkista hoitamaan syöttöhomma sekä kahden taaperon hoitaminen. Mutta tämäkin on sellainen asia mitä en voi tietenkään etukäteen lyödä lukkoon ja päättää, että näin se menee. Kaikki riippuu niin siitä minkälainen vauva on ja miten asiat lähtevät sujumaan sekä oma jaksaminen.

Toivon mukaan tulossa on mukava ja innostava kevät. Niin uuden vauvan ja perhe-elämän suhteen kuin opiskelujen etenemisen ja taideharrastusten suhteen. Ainakin tällä hetkellä olen innostunut näistä kaikista. Jokainen tuo omaa väriä elämään ja tasapainottaa kokonaisuutta. Olen iloinen, että saan olla pääasiassa kotona lasten kanssa, mutta myös siitä, että minulla on myös omia muita juttuja. Omat yritysasiat kivasti etenevät ja innostavat sekä opiskelut samoin ja maalauskurssi inspiroi ja nollaa ajatuksia. Vielä kun saliharjoittelu tähän taas sujahtaisi sopivasti mukaan, niin mikäs siinä. Niin ja treffi-illat Jukkiksen kanssa, ettei yhteiselämä ja romantiikka aivan lopahtaisi.

Elämän särkyvyys

Mulla oli jännä kokemus torstaina kun Jukkis ja Eelis olivat Lastenklinikalla. Pohjustuksena tälle kokemukselle kerron, että viimeiset viikot vähintään ovat olleet jotenkin tosi raskaita mielialallisesti. Olen jollain tasolla ollut mieli maassa ja ehkä jopa vähän masentunut, feeling blue- Jenkit ilmaisisivat asian. Kaikki on periaatteessa erittäin hyvin, mutta jotenkin olen vaan nähnyt monet asiat niin synkästi. Vaikea selittää. Olen ollut tosi tyytymätön ja kyllästynyt, erityisesti väsynyt meidän parisuhteeseen, vaikka ei ole ollut mitään suurempaa syytä.

Amerikan kotipihalta

Me ollaan monien vuosien yhteiselon aikana koettu kaikenlaista ja menty vaikeista asioista läpi ja myös koettu mahtavia yhteisiä hetkiä. Ollaan haaveiltu yhdessä ja nähty itsemme olevan vielä vanhanakin yhdessä: lapset ovat jo lentäneet pesästä ja me vapaana yhdessä täyttämässä unelmia; ajamassa moottoripyörällä pitkin Yhdysvaltoin rannikkoa, nauttien lastenlasten seurasta ja rinnallakulkijoina omien lasten elämän kulussa.

Mutta jostain syystä aloin viime aikoina nähdä kaiken kuitenkin niin synkeästä näkövinkkelistä käsin.  En ymmärrä. Kaikki menneisyydenkin jutut näyttäytyivät niin synkeässä valossa ja tulevaisuus tuntui toivottomalta. Näinhän ihmiselle kuulemma käy: jos menneisyyden näkee synkkänä, tulevaisuus näyttää synkältä ja päinvastoin.

"Mikään ei kuitenkaan ikinä muutu" - asenne alkoi syövyttää mieltäni, ihan kuin asiat nyt tällä hetkellä olisivat jotenkin todella huonosti. Tai ettenkö muka olisi jo päässyt näkemään omassa ja Jukkiksen elämässä, että asiat todella olivat jo muuttuneet ja menneet eteenpäin ja parempaan. Jostain syystä kaikki Jukkiksen erilaiset ja minua toisinaan häiritsevät piirteet alkoivat ottaa yliotetta ja tuntua jotenkin maailmaa suuremmilta asioilta. Samaan aikaan olin tyytymätön omaan itseeni ja siihen kuka minä olen. No tänne suohon sitten menin jotenkin niin syvälle, että Jukkiskin alkoi jo reagoida. Hän ihmetteli, että jos kaikki on niin huonosti, eikä ratkaisua ole, niin erotako haluan. No en osannut tähän vastata, erota en halunnut, mutta halusin, että mieliala kohenisi ja voisin taas tuntea oloni onnelliseksi niin kuin joskus.

Yritin palauttaa mieleeni, että milloin olin viimeksi tuntenut oloni onnelliseksi. Mieleeni nousi vain se voimakas kokemus Juhon syntymän jälkeen kun olin niin voimakkaassa onnellisuuden hormonihurmoksessa. Se oli jotain huumaavaa. No samaan aikaan Jukkis ei ollut sisällä tässä minun hormonihurroksessa, vaan oli ihan normaalin elämän kuvioissa ja teki ei niin tietoisesti sellaista, minkä tiesi minua voimakkaasti satuttavan ja kertoi siitä sitten myöhemmin minulle. No, voit kuvitella, että synnytyksen jälkeisessä hormonitunteessa myös ne päinvastaiset tunteet, negatiiviset tunteet, tuntuvat myös tavanomaista voimakkaammilta ja pienetkin jutut voivat viedä sinut niin syvälle pettymyksen ja "masennuksen" syövereihin, että apua.

Me asia kuitenkin selvitettiin ja elämä jatkui ja olen toki edelleen kokenut onnellisuuden tunteita ja myös näitä pettymyksen tunteita, mutta en ehkä niin voimakkaana. Jollain tavalla huomaan, että tuosta kokemuksesta jäi varmaan jonkinsortin tunnetrauma minulle, koska se vieläkin nousee minun mieleen. Tämä on pelottavaa miten voimakkaat kaikki tunteet näissä raskaus- ja vauva-ajan hetkissä voivat olla. Ne on ne ihanat hormoonit. Huomaan, että tässä raskaudessa olen taas ollut niin voimakkaissa tunnemyrskyissä, että minua ihan kauhistuttaa ajatella, että minkälaista sitä on sitten kun vauva syntyy ja jos tulee näitä elämään kuuluvia pettymyksiä, loukkaantumisia ja toisen satuttamisia. Täytyisihän sitä osata mennä niistä ehjin nahoin ja sydämin läpi, eikä kantaa niitä vielä vuosien päästä. Huoh! Olenko vähän vaikea ihminen :D

No tulipas varsinainen teksti. En tiedä ymmärtääkö kukaan mitä tässä yritän selittää, tai pystyykö kukaan näihin samastumaan, mutta kirjoitinpahan nyt. Yhteenvetona siitä, mitä yritin kertoa on, että raskaushormoneissa vai mistä lie johtuen olen siis mennyt jonnekin todella syvälle tunne-elämän synkkiin syövereihin ja yrittänyt löytää sieltä ulospääsyä pinnalle. Elämässä kuitenkin kaikki on hyvin. Kaksi maailman ihaninta poikaa ja kolmas potkii masussa, kiva koti (vaikkakin pieni, eikä oma ;)), uusia mielenkiintoisia (tästä myöhemmin) työhaasteita ja välittävä, komea, vastuunsa kantava aviomies. En kuitenkaan ole jotenkin osannut löytää tietä ulos tästä alakuloisuudesta, vaikka olen tiedostanut, että kaikki on ihan jees. Tämä siis taustapohjustuksena tuohon alun lauseeseen, että olipa jännä kokemus eilen.

Niin ja nyt sitten siihen kokemukseen..

They deserve better

Sillä aikaa kun Jukkis ja Eelis olivat sairaalassa, tein joitakin koulujuttuja sohvalla Juhon ollessa vielä päiväunilla. Menin keittiöön leikkaamaan paperinippua pienemmäksi ja siinä samassa kaadoin vahingossa pystyssä olleen puisen ja raskaan leikkuulaudan Iittalan Kartio- lasikannun päälle ja kannu rikkoontui sirpaleiksi. Siinä samassa mieleeni iski voimakkaasti ajatus: aivan samalla tavalla kuin tämä lasi särkyi, niin voi olla silmänräpäys ja kaikki tämä, mitä minulla on, voidaan ottaa minulta pois! Tämä iski minua kuin voimakas isku vatsaan. Saman tien meni polvilleni maahan ja pyysin kyyneleet silmissä anteeksi kiittämättömyyttäni. Tuntui ihan hirveältä. Miten olen voinut olla näkemättä kaikkea tätä hyvää mitä olen saanut. Tiedän ihmisiä, jotka ovat menettäneet rakkaansa autokolarissa ja se yhteinen perhe-elämä on mennyt siinä, kun puoliso ja lapset ovat siirtyneet silmänräpäyksessä tästä ajasta ikuisuuteen. Järkyttävää. Ja samalla tavalla näin voisi käydä minullekin.

Tämä pysäytti minut todella. Vaikka en tässä nyt tarkoita sitä, että Jumala olisi niin sadisti, että jos napisen, niin sen takia Hän katkaisisi kenenkään toisen elämän lankaa. En usko tällaiseen, enkä tarkoita sitä. Mutta jollain tavalla tämä vain iski vasten omaa asennetta. Osaako sitä olla kiitollinen kaikesta mitä on, vai keskittyykö sitä kaikkiin lillukan varsiin ja pieniin epäkohtiin. Monihan sanoo, että vasta sitten kun olemme jotain menettäneet, osaamme olla niistä kiitollisia. Tämä on todella sääli. Kyllä meidän pitää oppia nauttimaan ja iloitsemaan asioista jo silloin kun me elämme niissä. Samaan aikaan tämä lasin särkyminen puhui myös siitä, että jos en osaa tätä elämää arvostaa ja varjella, niin se voi myös mennä rikki toisella tavalla. Minä itse, minun asenteeni voi tämän yhteyden rikkoa. Jos alan keskittymään siihen, mikä on huonosti meidän elämässä ja parisuhteessa, sekä haaveilemaan väärällä tavalla jostain muusta, voin särkeä tämän meidän perhe-elämän ja seuraukset voivat siinäkin mielessä olla tuhoisat.

Joka tapauksessa, tämä kokemus ja ajatus: silmänräpäys ja kaikki tämä, mitä minulla nyt on, voidaan ottaa minulta pois, oli voimakas puhuttelu vasten kasvoja. Sydämestä nousi, että kaikkein rakkaimmat, mitä minulla on ovat Jukkis ja pojat. Olen heistä niin kiitollinen ja iloinen. Ei kaikilla niillä pienillä epäkohdilla ja ärsytyksillä loppujen lopuksi ole väliä.

I have found

Ei tämän kokemuksen jälkeen minun tunteet tietyllä tavalla minnekään hävinneet. Edelleen tunsin oloni allapäiseksi ja varmaan raskaushormonit ihan samalla tavalla jylläävät ja koen asiat voimakkaana tai jostain syystä minulle nyt tyypilliseen tapaan ärsyttävinä, mutta jotain kuitenkin muuttui. Päätin alkaa olemaan kiitollinen ja yrittää nauttia jokaikisestä päivästä, keskittyä siihen mikä on hyvää ja uskoa parempaan huomiseen. Luulen, että tämän seurauksena mielialanikin alkaa pikkuhiljaa kohentua. Toivon niin, mutta tuntui miltä tuntui, niin oikeasti kuitenkin olen todella kiitollinen tästä elämästä ja ihanasta perheestä, joskus sitä vain ei osaa tarpeeksi arvostaa sitä mistä on tullut jollain tapaa itsestäänselvyys, vaikka mikään tässä elämässä ei ole itsestään selvää, kenellekään meistä.

Päivystysreissu

Pikku potilas Lastenklinikalla

Pikku Eelis tippui tänään rumpujen päälle kiipeiltyään Juhon pinnasängyn reunoilla. Otsaan tuli kolmen sentin vekki ja terkkarin päivystyksen liimaauksen kautta Lastenklinikalle seurantaan.

Jukkis lähti tälle reissulle, kun totesin, että helpompi hänen on saada pideltyä Eelis hoitotoimenpiteiden ajan paikoillaan, kuin minun ison mahani kanssa yrittää painia rimpuilevan ja huutavan pojan kanssa. Eelis kun ei ole maailman helpoin hoidettava; hän inhoaa kaikkia hoitotoimenpiteitä sydän juuriaan myöten. Jo pelkkien korvien puhdistaminen on maailman hirvein toimenpide, eikä hammashoitajakaan kovin kauaa halunnut yrittää ronkkia hysteerisen lapsen suuta :) On tullut isäänsä mummin mukaan kuulemma ;)

Mulla olisi tänään ollut maalauskurssi, mutta en sitten tietenkään mennyt kun jäin kotiin Juhon kanssa. Aika on käynyt kotona pitkäksi kun odottelee kuulumisia sairaalasta. Olen tehnyt koulujuttuja eteenpäin, vaikka ne ovat kyllä jo aika hyvällä mallilla, joten ei niistäkään hirveästi apua tähän odotteluun ole. Juho on innoissaan touhunnut yksikseen milloin mitäkin.

On niin hiljaista kun on vain yksi poju talossa, ei kuulu riitelyn tai kinastelun ääntä, eikä kovaa naurun rämäkkää ja juoksurumbaa. Televisiotakaan en jotenkin osaa tai halua alkaa katsomaan. Vauvalle tekemäni neuloskin alkaa olla viimeistelyä vaille valmis, joten en ole siihenkään hommaan halunnut nyt tänään alkaa ryhtyä. Aamupäivällä sain myös pitkästä aikaa pahimmat pölyt siivottua, eikä jotenkin siivouskaan innosta, vaikka sitä hommaa vielä rästissä olisi. Itsekin olen vielä aikalailla puolikuntoinen. Ollaan koko porukka oltu kovassa flunssassa, eikä minunkaan voimat ole vielä entisellään. Väsyttää, yskittää kovin ja nenä vuotaa. Olen sitten istuskellut sohvalla ja miettinyt näitä koulujuttuja ja vähän väliä vilkuillut kännykkää sekä viestitellyt tuttujen kanssa. Nyt sitten kirjoitan tätä blogia. Kohta Juho iltapalalle ja nukkumaan. Eiköhän ne sairaalareissulaiset sieltä sitten jo ala tulla.

Lääkäri oli kuulemma Eeliksen jo tarkistanut ja todennut olevan lievä aivotärähdys, mutta halusivat pitää hänet vielä ilta yhdeksään asti tarkkailussa. En arvannut, että noin pahasta asiasta oli kyse, enkä sitä, että reissussa menisi noinkin kauan. Jukkis lähti siinä kolmen aikaan terkkarin päivystykseen ja ovat olleet koko tämän ajan syömättä. Söivät viimeksi joskus puolen päivän aikaan! Voi raukkoja! Kesärenkaatkin on meillä vielä autossa alla ja aika liukkaat ovat jo tiet..

Testissä meikkivoide

Samalla kun ostin Lidlistä kasvorasvan, ostin myös sieltä Cienin BB-voiteen. Olen kuullut jossain tätäkin kehuttavan. Valitettavasti itselleni voide oli todella suuri pettymys. Ehkä siksi, että odotin meikkivoiteisempaa ominaisuutta, vaikka kyseessähän ei ole varsinaisesti meikkivoide.

Lidlin BB-voide

Koostumus oli melko miellyttävän tuntuinen, eikä iho myöskään pahemmin reagoinut kirvelemällä tms. mutta ei tätä voi peittäväksi mitenkään sanoa.

Aivan kuin olisin levittänyt pelkkää kasvovoidetta. Pakkauksessa lukee, että "peittää ihon epäpuhtaudet ja antaa iholle tasaisen sävyn". Ajattelin tämän siis olevan kevyesti peittävä, mutta ei tätä voi peittäväksi ollenkaan sanoa.

Ehkä voide sopii erinomaisesti jollekin, joka etsii vain erittäin kevyttä meikkivoidetta tai BB-voidetta. Oma ihoni kaipaa peittävämpää voidetta, muussa tapauksessa voin olla ilman koko voidetta. Toisaalta nyt kun pohdin, niin voide oli kyllä miellyttävän tuntuinen pitkin päivää kasvoilla, joten siinä mielessä voi ajaakin asiansa päivävoiteena kuulaskasvoiselle.

Peittävä, tasoittava, kosteuttava + UV-suoja

Itse olen viime vuosina käyttänyt Diorin Nude, skin glowing"- meikkivoidetta. Joskus aikoinaan ostin sen lentokentältä ja sen jälkeen olen jos mahdollista pyytänyt jotakin ystävääni tuomaan sen minulle matkustusreissulta. Se on ollut todella huippu tuote. Sopivan peittävä, mutta kuitenkin kevyt. 30 ml purnukka on myös ollut erittäin riittoisa.

Nyt vain ei ole tiedossa ketään ystävää, joka olisi käymässä ulkomailla ja muutenkin tässä taloustilanteessa olen toivonut, että löytäisin edullisemman vaihtoehdon. En toisaalta jaksaisi lähteä käymään missään meikkiliikkeessä opastusta kysymässä ja tutustumassa uuteen vaihtoehtoon. Ehkä näin nyt kuitenkin tulee tehdä jos haluan löytää uuden itselleni sopivan meikkivoiteen.

Yllättävän vajaa purnukka