Keväällä pohdin paljon työhön palaamista. Se on jännä, miten se aina alkaa houkuttaa. Tai ei kai se mitenkään niin jännää ole, kun vietät päivät pitkät kotona lasten kanssa. Eeliksenkin kanssa tässä vaiheessa aloin sitä paljon pohtia ja suunnittelemaan. Silloin työhön paluu suunnitelmat katkesivat siihen kun kuulin olevani uudelleen raskaana. En jaksanut alkaa etsimään uutta työtä kun tiesin, että kerkeäisin olla siellä vain pari kuukautta ennen toisen vauvan syntymää.
Kotona lasten kanssa oleminen on omanlaistansa. Nautin siitä täysin siemauksin ja tunnen olevani etuoikeutettu, että kotona oleminen on mahdollista. On ihana, että saan viettää niin paljon aikaa lasten kanssa ja seurata heidän kehitystään. Olisi surullista antaa jonkun muun nauttia heistä koko päivän ja saada itse vain olla kotona pari tuntia päivässä. Toisaalta kuitenkin huomaan kaipaavani omaa uraa, sitä, että voi kokea olevansa tärkeä ja pätevä, saada jotain aikaa. Olen yrittänyt asennoitua tähän niin, että nyt on tämän aika. Nyt olen kotiäiti ja otan siitä kaiken ilon irti. Nautin kun ei tarvitse laittautua aamulla, voi juoda aamukahvin rauhassa ja lähteä vaunulenkille. Ainaisen siivoamisen ja kakkapyllyjen pesujen lomassa muistutan itselleni, että jonakin päivänä tämäkin on takana ja muistoissa vain. Silloin on sitten aika tehdä jotain muuta ja toivottavasti osaan silloin nauttia siitä seasonista, enkä väärällä tavalla kaihoilla menneisyyttä.
 |
| Muistutuslause jääkaapin ovessa! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti