Elämäni ensimmäiset salikuvat

This is how I look at the gym ;)

I love training! Mä rakastan sitä tunnetta kun kroppa tekee työtä ja toimii. Erityisesti se eufoorinen tunne treenin jälkeen on tavoittelemisen arvoinen.

Mä en ikinä ole ollut sellainen ihminen, joka menee salille tai mihin tahansa treeniin ja on ensisijaisesti kiinnostunut siitä miltä näyttää muiden silmissä. Pyrin kylläkin huomioimaan vähän mitä päälleni laitan, mutta siihen se sitten jääkin. Toisinaan on ollut aikoja, että en ole siihenkään kiinnittänyt huomiota, vaan olen saattanut treenata ihan vaan jollakin Jukkikselta vanhaksi jääneellä t-paidalla ja collegehousuilla. Nyt olen tosin yrittänyt skarpata, kun otin vuoden alusta jäsenyyden Elixia-salille, ja jotenkin sitä noilla saleilla jengi enemmän kiinnittää huomiota siihen, miltä näytetään. Tai voin olla väärässä, mutta sellainen fiilis itselle on jäänyt. Eikä tää ole mikään kritiikki Elixiaa kohtaan. Päinvastoin oon tykänny salista ihan "sikkenä". Siellä on tilaa, hyvät laitteet ja ehdottomasti suurin plussa on tällä hetkellä toimiva lastenhoito. Ainut, että lastenhoitoajat ovat melko lyhyenlaiset ja aamusalilipun omaavana meidän myöhään heräävien pitää aina kiirehtiä. No onneksi on aikoja, että Jukkis voi olla lasten kanssa, enkä läheskään aina ota poikia mukaan.

Tuosta laittautumumisesta vielä sen verran, että rakastan treenata myös ilman meikkiä. Jotenkin se tuntuu vain niin paljon paremmalta treenata ilman pakkelia. Ihohuokoset saa todella hengittää ja hiki virrata vapaasti. Kyllä sitä tosin välillä hävettää, että miltä sitä taas näyttää ;) Eilen oli just sellainen päivä. Vaikka ei siinä tosin meikitkään olisi pelastanut. Lähdin salille ja huomasin alkulämmittelyn jälkeen, että siellä oli alkamassa 21 min intensiivinen body- treeni jossa näytti olevan reilusti tilaa. Päätin hypätä messiin ja olin taas niin punainen kun ihminen vaan voi olla. Halusin kuitenkin vielä treenin päätteeksi vetää varsinaisen ohjelman, jonka olin ajatellut tehdä, -olkapäät ja ojentajat. Salin puolelle tullessani en voinut olla kauhistumatta omaa peilikuvaani treenatessani "You are fabulous" -kyltin alla.

Illalla halusin sitten postata nämä elämäni ensimmäiset saliselfiet instagrammiin. Näytin tosin ne ensin Jukkikselle, että ovatko liian kauheat. Jukkis kyllä totesi kuvien näyttävän ihan hirveiltä. Mutta tolta MÄ näytän kovan treenin jälkeen! :D Naama sinipunainen, hiukset harottaa sinne tänne ja naama vääntynyt kummallisen näköiseksi. No päätin laittaa joukkoon mukaan VÄHÄN parempia punanaama kuvia ja pistää pienimmäksi sen kaikkein kauheimman :D Ehkä se nyt on julkaisu kelpoinen. Halusin myös tarkoituksella postata jonkun ei niin kivan salikuvan. Pääasiassa olen ihminen, joka tykkää ottaa esteettisesti kauniita kuvia niin ihmisistä kuin luonnostakin, mielestäni kauneus on kaunista, eikä itse tarkoitus ole etsiä rumia kuviakulmia ja näyttää maailman rumaa puolta. Mutta! Jollain tavalla tuntuu, että tämä ihmisten kauniiden piirteiden korostaminen on mennyt jo vähän sairaaksi. Ollaan niin tarkkoja miltä näytetään ja julkimot käsittelevät kuvankäsittelyohjelmilla omia jo valmiiksi kauniita kuviaan. Onhan maailmassa ja naisten maailmassa myös muutakin kuin se miltä näytetään. Tai ainakin minun maailmassani on. Tai ainakin haluan siellä olevan. Ja tiedän, että en ole tässä suhteessa ainoa, vaan muitakin kaltaisiani naisia on :)