 |
| Welcome sun |
 |
| Jäisiä lumihiutaleita ikkunassa |
 |
| Talven kauneutta |
En muista ikinä olleeni näin iloinen auringon näkemisestä, kuin mitä nyt olen ollut. Kulunut syksy on ollut erityisen harmaa ja pimeä ja sitä kautta itselleni henkisesti yllättävän raskas. Jukkis ja monet ystävät ovat valitelleet aikaisempina vuosina pitkää ja synkkää talvea, minä olen ollut eri mieltä. Pimeä kaamosaika ei ole ennen minua ahdistanut, koska on lunta. Olen aina nauttinut jokaisesta vuodenajasta ja sen tuomasta erilaisesta seasonista. Syksyssä on kiehtonut tietenkin erilaiset ruskan värit ja pimenevät illat, mutta myös se vaihe kun puut ovat pudottaneet kaikki lehtensä ja väritys on muuttunut harmaaksi ja sateiseksi. Tämä harmaus ei ole ahdistanut, koska on tiennyt, että synkeys kestää vain hetken. Kohta koittaa uusi aika, talvi.
Syysiltoina on ihana kuunnella sateen ropinaa ja sytytellä kynttilöitä sekä valmistautua henkisesti talven tuloon, odotella ensilumen saapumista. Se ensilumi onkin sitten aina yhtä maaginen ja ihmeellinen. Lumentulo kirkastaa koko synkän ja pimeän maiseman, taivas muuttuu milloin vaaleanpunakaksi, milloin kauniin vaalean harmaaksi. Lumentulo tuo mukanaan myös ihanan hiljaisuuden. Liikenteen melu ja äänet kadulta eivät kuulostakaan enää niin kovilta ja äänekkäiltä, aivan kuin liikekin hidastuisi. Rakastan talvea ja sen saapumista.
Mikä onkaan ihmeellisempää, kuin herätä aamulla ja havaita koko maiseman peittyneen valkeaan lumiharsoon! The winter wonderland. Vielä aikuisenakin tämä näky saa minut haukkomaan henkeä luonnon kauneudesta, made by our amazing God. Toinen ihmeellinen hetki ensilumen saapumisessa on se, jos se sataa esimerkiksi myöhään illalla. Silloin kaupunki jo melkein nukkuu ja voit tässä lumen mukanaan tuomassa hiljaisuudessa, katuvalojen loisteessa seurata isojen hiutaleiden putoamista taivaalta. On ihan hiljaista, aivan kuin olisit sisällä pumpulissa. Hiutaleet leijailevat hitaanlaisesti aivan kuin sanoen, ettei ole mihinkään kiire, on vain tämä hetki. Talven aikana on ikään kuin lupa rauhoittua.
Tänä syksynä tätä ensilumea ja sen tuomaa ihanaa hetkeä sai todella odottaa ja sitten kun se tuli, niin se ei tahtonut millään pysyä. Vielä jouluaaton lähestyessä Helsinki oli niin sateinen ja musta, että minusta tuntui, ettei pääkoppani kohta enää kestä tätä pimeyttä ja synkeyttä. Aurinko ei ollut vilahtanut varmaan kahteen kuukauteen! Jossain vaiheessa joulukuuta se näyttäytyi tunnin verran, aivan kuin luvaten, että vielä minä tulen, älä vaivu epätoivoon. Kysyinkin Jukkikselta, että onko syksyt/talvet aina olleet tällaisia, että olenko jotenkin todella kummallisesti ohittanut tämän kauhean vaiheen. Aikaisempina vuosina en tietenkään ole ollut kotona niin paljoa, kuin mitä nyt olen lasten kanssa ollut ja viime vuoden syksy meni viimeisillään raskaana olleena ja uuteen kotiin muuttaneena varmasti omanlaisessaan sumussa. Sitä aikaisempi syksy puolestaan vierähti Kaliforniassa.
Vuoden vaihtuessa Helsinkikin sai ohuen lumipeitteen ja nyt saapui kovat pakkaset ja AURINKO! Ulos ei tosin ole pitkäksi aikaa uskaltautunut, kun Helsingissä -20'c tuntuu viiman ansiosta kymmenen astetta kylmemmältä. Eelis vaikuttaa hyvin selviävän lämpimällä vaatetuksella ja Vitaliksella, mutta en uskalla Juhoa kovin kauaa rattaissa istuttaa, ettei posket kylmety. Nyt viikonlopuksi se on onneksi luvannut lauhempaa pakkasta, joten maltan vielä pari päivää odottaa ja sitten korkkaamme Eeliksen toissavuoden joululahjan; rattikelkan.
